Amusantti
Kummallisia kummituksia
Olipa kerran kaksi niin suloista kummitusta ettei heitä pelännyt kukaan. He olivat Kiikku ja Kaakku. Kiikku ja Kaakku olivat suuren kummitusperheen kaksi keskimmäistä lasta. Heidän perheensä asusti vanhassa kartanossa, jossa heidän sukunsa oli kummitellut jo neljäsataa vuotta. Iltaisin äitikummitus puki lapsensa kummittelukuntoon, ja koko perhe lähti pihamaille kiertelemään ja kummittelemaan. Se oli kaikkien kummitusten suuri hetki.
Tai ainakin melkein kaikkien, sillä Kiikku ja Kaakku eivät kummittelusta pitäneet. Vaikka Kiikku ja Kaakku osasivat suorittaa kaikki kummituskoulussa opetetut kammottavimmatkin temput, kukaan ei pelännyt heitä. Jopa heidän pikkusiskojaan pelättiin enemmän. Ja kummitukselle on kauhun paikka, jos kukaan ihminen ei sitä pelkää. Vielä kamalampaa oli, kun Kiikun ja Kaakun ilmaannuttua ihmiset kirkuivat:
- Oi kuinka suloisia vaaleanpunaisia kummituksia.
Näin tapahtui, kun äiti oli pessyt heidän kummituskaapunsa vahingossa punaisen kaulaliinan kanssa. Ja kaikkein kamalinta oli, kun ihmiset juoksivat Kiikkua ja Kaakkua kohti ja huusivat:
- Otetaan kiinni nuo söpöliinit!
Kiikulla ja Kaakulla oli kova työ juosta karkuun kirkuvia ihmisiä. Koitti ilta, ja äiti valmisteli lapsiaan kummittelukuntoon. Kiikku ja Kaakku istuivat hiljaa pöydän alla ja toivoivat ettei äiti huomaisi heitä lainkaan.
- Nyt mennään! kuului äidin huuto ovelta.
Kiikku ja Kaakku odottivat hiiren hiljaa. Samassa äiti kurkisti pöydän alle.
- Miksi ihmeessä te siellä pöydän alla piilottelette? äiti kummasteli.
- Me emme lähde mukaan, Kiikku ilmoitti.
- Turha yrittää lahjontaa tai kiristystä. Me pysymme täällä, se on jämpti, Kaakku varmisti.
- Mutta edessähän on ihana aaveiden yö, äiti ihmetteli.
- Mutta meitä ei pelkää kukaan! Jopa pikkusiskot nauravat meidän kummitustempuille, Kiikku valitti itkuisella äänellä.
Silloin äiti ojensi kumpaisellekin oman paketin. Paketeista löytyi aivan uudet kummitteluasut, jotka olivat niin kammottavan näköiset, että vastaantulijoilta nousisi varmasti tukka pystyyn. Innosta kirkuen Kiikku ja Kaakku pukivat asut päällensä ja kiiruhtivat matkaan.
Kuu nousi taivaalle, kun lauma valkoisia haamuja liihotti puiden oksistoissa. Kiikku ja Kaakku lähestyivät suurta ihmisjoukkoa, joka oli kokoontunut kartanon puutarhajuhliin. Kiikku ja Kaakku asettuivat omenapuuhun sopivaa hetkeä odottamaan. Kartanon isäntä oli juuri toivottamassa vieraitaan tervetulleiksi ja kohottamassa tervetuliaismaljaa, kun Kaakku ei enää kestänyt jännitystä, vaan kirkaisi ilmoille kammottavimman kummitushuutonsa ja liihotti alas omenapuusta. Ihmiset jähmettyivät pelosta ja isäntä säikähti niin, että lennätti lasinsa ilmaan, jolloin kaikki vieraat tekivät perässä samoin.
Samassa hyppäsi esiin piilostaan myös Kiikku. Uudet kummituspuvut hohtivat sinistä ja violettiä valoa ja jättivät peräänsä pienen savuverhon. Kiikku ja Kaakku nauttivat ihmisten hölmistyneistä ilmeistä ja rähähtivät nauramaan. Ne kiersivät vielä muutaman kierroksen juhlaväen yläpuolella ja kiiruhtivat sitten ylväinä kotiin. Kun Kiikku ja Kaakku olivat kadonneet, ilmoitti isäntä juhlavierailleen, että heillä oli juuri ollut kunnia tavata kartanon ikiomat kummitukset, jotka olivat kummitelleet kartanon mailla jo neljäsataa vuotta. Ja vieraat olivat ihastuksissaan jännityksestä.
Kartanonvintillä kävi kova pulina. Kaikki tahtoivat kuulla yhä uudestaan Kiikun ja Kaakun tarinan siitä, kuinka koko juhlaväki oli heitä kauhistellut. Ja mitä useammin tarina kerrottiin sitä suuremmaksi tarina muuttui. Siitä päivästä lähtien Kiikku ja Kaakku olivat kartanon pelottavimmat kummitukset.
Tehtävä:
Jatka alla olevaa satua.Kettu Kehveli mateli metsässä. Havunneulaset pistelivät tassuissa, kylmätuuli värisytti mustia silkkikorvia ja hännäpää viisti maata. Korppi raakkui oksalta: “Mitäs ketsu? Oletpa apeana. Onko joku viennyt ketunleivät?” Läheisessä puussa notkuvat varikset rätkättivät korpin nokkeluuksille...